Unohdin kuka olen

Ennen Miestä elin hyvin erilaista elämää. Arvostin erilaisia asioita ja vietin aikaani eritavoin. Koin, että Miehelle kelvatakseni minun tuli muuttua tietynlaiseksi. Näin jälkikäteen ajateltuna muutokset eivät välttämättä olleet hyviä. Alkoholi tuli elämääni; juhlahetki ei voi oikeasti olla juhlahetki ilman sitä. Jos on oikeasti hauska perjantai-ilta, on aamulla pulloja oltava tyhjillään useampia. Raha, status ja kalliit tavarat… olen aina ollut säästäväinen ja halunnut tienata rahaa. Mutta Miehen myötä nousi rahan merkitys statussymbolina. Eivät nuo voi olla hienoja ihmisiä, kun asuvatkin noin keskiluokkaisesti. Ei tuo mies ole mitään kun ajelee tuollaisella kansanmalliautolla. Olin pitkään ihmeissäni tästä, mutta häpeäkseni myönnän, että myös oma ajatteluni muuttui tähän suuntaan.

Vaikka olen aina arvostanut luotettavuutta ja lojaaliutta ihmisessä, vasta Miehen jälkeen olen tullut näistä asioista pakkomielteiseksi. Mies näytti minulle, kuinka kovaa peliä elämä on. Sellaisesta elämästä en vain ole kiinnostunut. En myöskään voi sietää millaiseksi olen Miehen myötä muuttunut.

Kun olin Miehen kanssa ja suunnittelimme tulevaisuuttamme yhdessä, yksi fraasi nousi esiin: olisimme sitten onnellisia yhdessä. Nyt ymmärrän, että jos joku sanoo hakevansa onnellisuutta elämässä, hakee hän luultavamminkin vain ohimenevää, hetkellistä onnentunnetta. Koska usein kestävän onnellisuuden löytäminen vaatii oman intuition, halujen, arvojen ja tunteen seuraamista – ei suinkaan epätoivoisesti toiselle sopimista ja milloin mihinkin solmuun taipumista, jotta Mies olisi tyytyväinen.