Ahdistus

Olen kärsinyt reilun vuoden ahdistuksesta, unihäiriöistä ja paniikkikohtauksista. Ilman lääkkeitä, kohtauksia tulisi edelleenkin päivittäin. Vaikka nykyään on myös parempia päiviä, hiipii ahdistus kuin salaa puristamaan kurkkua. Itku sumentaa järjen, pelko lamauttaa ja ahdistus nousee niin suureksi, että haluaisi kuolla. En pääse sängystä ylös koko päivänä tai toisaalta en uskalla nukahtaa yöllä. Elämäniloa minulla ei enää ole, eikä koskaan tule olemaankaan. Voin pitää kulisseja pystyssä ja elää ulospäin hyvinkin onnellista elämää. Kuitenkin herkkyys tälle ahdistukselle on ja pysyy. Mieleni on rikkoutunut peruuttamattomasti. Voin oppia elämään asian kanssa, mutta tämä on se tie, mikä on jäänyt kuljettavakseni.

Mistä nämä pelkotilat oikein johtuvat? En todellakaan ole ainoa nainen, jolle on valehdeltu ja petetty. Ainakin Mies on käyttäytynyt näin halvasti kaikkia naisiaan kohtaan aina. Miksi minä sitten oksennan ahdistustani, kirjaimellisesti? Kenties minun elämäni on lapsuudesta saakka ollut särkyvämpää kuin muiden. Olen joutunut pelkäämään, etten pärjää tai kelpaa, jo hyvin nuoresta saakka. Kun Mies sai minut lopulta rakastumaan itseensä, hän rakensi tietoisesti kuvaa elämää suuremmasta rakkaudesta. Että kummankin meidän elämä oli johtanut tähän hetkeen kun me tapaamme ja rakastumme. Sain siitä jonkinlaista elämäntarkoitusta ja koin, että vihdoin kelpaan. 

Melko kieroutunutta, koska ennen kuin tapasin Miehen, kaikki muut ihmiset elämässäni olivat kohdelleet minua hyvin. Taitavana manipuloijana Mies kuitenkin rakensi maailman, jossa hän oli ainoa oikea. Samaanaikaan hän petti ja valehteli – kokoajan. Ensimmäinen (ja viimeinen) ihminen, joka minulle niin teki. Olin vain sokea rakkaudesta… Enää tällaista tilannetta ei pääse syntymään, koska Miehen rikottua luottamukseni, menetin sen valitettavasti kaikkia ja kaikkea kohtaan. Hinta minkä parin vuoden lemmestä maksan, on siis korkea.