Ehkäpä pahin huomioni mitä viime vuodet ovat tuoneet on rakkauden inflaatio. Aiemmin uskoin rakkauteen, ehkä naiivistikin. Nyt ymmärrän, että kyseessä on vain kulissi, järjestely, sopimus. Rakkaus on itsekästä, jompikumpi osapuoli (usein mies) tekee mitä haluaa. Muut enemmän ja vähemmän menevät hymyssä suin mukana. Jos miehellä on rahaa, statusta tai vain loistavat puhelahjat, suuri osa naisista menee perässä. Uskaltamatta kenties koskaan elää omaa elämäänsä. Pitäen paniikissa kiinni miehestään ja niistä hetkistä, joita mies suostuu antamaan.
Minulle Mies vuosia vakuutti rakkauttaan. Sitä kuinka erityislaatuista meidän suhteemme oli. Mies kuitenkin korvasi minut silmänräpäyksessä. Tosin niinhän hän oli korvannut liudan muitakin naisiaan elämässään; aina yhtä nopeasti ja julmasti. Miten rakkaus voi olla niin suurta, jos sen voi korvata hetkessä. Nykyäänhän minä elän omaa kärsimysnäytelmääni yksin ja mies paneskelee milloin ketäkin. Hänellä on tietenkin asiat hyvin. Outoa, kun hänen piti niin minua rakastaa? Minä sen sijaan, jota haukuttiin kylmäksi, vaikeroin kivusta kun olen menettänyt tämän rakkauden. Minulle kaikki oli totta, minä oikeasti rakastin. Ei olisi pitänyt.
Jälleen päästään siihen epäkohtaan, että minä joka rakastin, odotin ja toivoin, kärsii. Mies, joka petti ja valehteli, on onnellinen. Hänellä riittää aina intohimoa elämässä, kohde vain muuttuu. Miksi se kärsimys sitten tippuu minulle? Koska olen liian herkkä, liian naiivi, liian kiltti.
Minun täytyy tietoisesti siirtyä eteenpäin. Vaikka minua kohtaan on tehty ja tehdään edelleenkin väärin; minun tulee itse irroittautua. Päästä menneestä irti. Silloin se ei enää voi rajoittaa minua. Päästää irti. Panostaa tulevaan, eikä antaa menneen moukaroida. Keinot ovat melko vähissä vain… Louise Hayn äänikirjoja voin suositella, löytyy esim Youtubesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti