Masennus

Vaikka elämä Miehen kanssa oli raskasta, uuvuttavaa suorastaan on oloni nykyiselläänkin huono. Pettämisen aiheuttama trauma, ahdistus ja suru on laukaissut jonkin suuremman pahanolon elämässäni. Toki huonot ajat kuuluvat normaaliin elämään, mutta itselläni ahdistus on kestänyt noin puolitoista vuotta. Mikään ei tunnu miltään, kiinnostusta tai halua elää ei ole. Elämä itsessään tuntuu omituiselta, miksi täällä pitää taapertaa päivästä toiseen. Välillä tuntuu, että nukkuminen on ainoa asia mitä odotan. Mutta kun sitäkin on tullut tehty paljon niin sekin alkaa menettämään suosiotaan.

Välillä on parempia päiviä, toivonkipinöitä. Mutta kun ne huonot päivät ovat niin kauhean huonoja! Ne vievät ahdistuksen ja epätoivon sumuun, josta ei meinaa millään päästä pois. Tekisin mitä tahansa, että pahaolo helpottaisi. Montaa asiaa olen yrittänytkin tuloksetta. Kai se on kuitenkin hyvä merkki, että haluaa eroon pahastaolosta.

Surua elämään tulee menetyksestä. Katkeruutta kaltoinkohtelusta. Vihaa epäoikeudenmukaisuudesta. Kauhua tulevaisuudesta. Pelkoa yksinäisyydestä ja jatkuvasta ahdistuksesta. Epätoivo valtaa mielen. Välillä mietin enkö edes halua parantua, onko suru kompleksinoitunut niin krooniseksi? Olenko riippuvainen siitä? Voiko tästä edes parantua? En ole koskaan voinut näin huonosti niin en voi tietää… voiko näistä pahan palasista edes koota enää mitään? Tai ainakaan mitään elämisen arvoista.
Olen tavannut uusia ihmisiä, mutta olen niin syvällä rakentamieni muurien suojassa, että ei kukaan voi päästä niiden läpi. Läheisyys ahdistaa, pelottaa ja inhottaa. Silti kaipaan sitä valtavasti! Yksinäisyys on kuin syöpä joka hiljalleen kaivertaa kaiken elämän minusta.